Olen ajoittain huolissani siitä että pitkään toiminneena lastensuojelutyössä jonain päivänä syyllistyn kyynisyyteen. Että ihmisten kohtalot ja lasten ikävät tilanteet eivät enää koskettaisi minua riitävän syvältä. Mitä jos eräänä päivänä katson työtäni ainoastaan ”ammatillisesti” enkä anna ihmisten kohtalojen koskettaa minua sillä tavalla jota itse pidän tärkeänä tätä työtä tehdessäni?
Onneksi oman ammattillisuuteni ja ammatti-identiteettini kannalta olen viimeisten viikkojen aikana kuitenkin kokenut pari hyvin vaikuttavaa ja liikuttavaa hetkeä. Sellaisia hetkiä jotka vievät minua toiminnanjohtajana eteenpäin. Antavat voimaa tehdä lujemmin töitä heikoimpien ihmisten eteen. Sellaisia hetkiä jolloin ihmisten elämäntilanteet saavat minut nöyräksi ja jopa polvilleni.
Liikutuin syvästi taannoin keskustellessani työkaverini kanssa. Tämä tekee töitä 4-5 vuotiaiden vanhempien eron kokeneiden lasten parissa. On upeaa että pystymme tarjoamaan vertaistukea oikealla tavalla näin pienille lapsille. On hienoa että nykyään ymmärretään että eroperheiden lapsia tulee auttaa. Mutta jokin liikahti sydämessäni kuin kuulin miten näin pienet lapset kokevat ja käsittelevät vanhempiensa eroa. Jossain syvällä sisälläni tuntui että ”voi kun lasten ei koskaan tarvitisi tuntea surua ja ikävää…” Olen syvästi vaikuttunut siitä miten hienosti pieni lapsi osaa kertoa tunteistaan ja ammentaa voimaa vertaistuesta.
Liikutuin kun kuuntelin erään äidin tarinaa. Tämä äiti on ylpeä erityislapsen äiti. Mutta hänen matkansa lapsensa kanssa on ollut pitkä ja kivinen, ja se matkahan jatkuu… Tunsin surua siitä että varhaiskasvatuksessa ei ehkä aina osata kohdata näitä perheitä parhaalla tavalla. Peruspalveluissa ei osata riittävän hyvin nähdä näiden perheiden erityisiä tarpeita. Työnantajat eivät osaa tukea oikealla tavalla. Ja kysyn myös itseltäni että osaanko minä ystävänä tukea tarpeeksi hyvin ihmisiä lähipiirissäni joiden elämää ohjaa erityislapsen tarpeet?
Viikonloppuna liikutuin tilanteessa jossa vanhus, 90 v, pitkän sairaalajakson jälkeen sai itsensä enimmäistä kertaa liikkeelle ja ihan kauppaan asti. Kävely oli hyvin hidasta ja heiveröistä. Vanhus ei itse huomannut että hän hieman tukki tietä kaupassa, jos olisi tiedostanut seisovansa tiellä hän olisi tietenkin siirtynyt heti. Mutta voitteko kuvitella, että hyvin toimeentulevan näköinen mies noin 30 v, tulee takaa päin ja tiuskii vanhalle ihmiselle ”Eiköhän tuo jo riitä, menkääs nyt sivuun siitä. Vaikka on vanha ihminen niin tarvitse tukkia muiden tietä”. En voinut uskoa korviani. En edellenkään voi uskoa että näin tapahtui… Tällaistako esimerkkiä me haluamme antaa lapsille ja nuorille? Käsittämätöntä. Varsinkin kun hyvin tiedämme että vanhuksia tänä päivänä hoidetaan yhä pidempään kotoa käsin. Meidän tulee jokaisen ymmärtää että näitä hitaita vanhuksia, jotka tarvitsevat meidän apua, tulee tulevaisuudessa olemaan yhä enemmän.
Ajattelen kuitenkin että niin kauan kuin ihmisten kohtalot tuntuvat jossain… Kun ihmisten elämäntilanteet liikuttavat… Kun vääryys suututtaa. Niin kauan uskon että solidaarisuus voi kasvaa, lähimmäisen rakkaus lisääntyä ja muiden auttaminen voi jatkua. Me työssäkäyvät, terveet ja vahvat aikuiset, meidän tulee näyttää hyvää esimerkkiä lapsillemme, meidän tulee kantaa vastuuta heikommista ihmisistä ja me emme saa omien kiireittemme takia unohtaa liikuttua ihmisten kohtaloista.